Bruno Tuukkasen (1891-1979) nimi muistetaan yleisemmin mainita yhdessä Eero Snellmanin kanssa Suomen lipun lopullisena muotoilijana. Varsinaisesti tämän 1900 -luvun ensimmäisen puoliskon johtavan suomalaisen lasi- ja koristemaalarin kädenjälki näkyy kuitenkin useiden kirkkojen lasimaalauksissa ja freskoissa sekä julkisten tilojen seinämaalauksissa aina Eduskuntataloa myöten.

.

.

Mutta 1920- ja 30-luvulla rakennettujen Töölöläisten asunto-osakeyhtiöiden porraskäytävien koristelussa ei myöskään säästetty rahaa eikä vaivaa vaan niihin saatettiin tilata töitä Tuukkasen tapaisilta erikoistuneilta taiteilijoilta. Tuukkasen Töölön porraskäytävien vaikuttavat kattomaalaukset näyttävät keskittyneen erityisesti Kaarlo Borgin suunnittelemiin Pohjoisen Hesperiankadun taloihin. Ns. ”Töölöön Helmen” (A porras, B porras) porraskäytävien kattoja koristaa Tuukkasen maalaukset kuten myös Pohjoisen Hesperian katu yhdeksän (A rappu, B rappu) ) ja yhdentoista (A porras, B porras) kattoja. Varsinkin Töölön Helmen Pegasusta kuvaava kattomaalaus taloyhtiön rappukäytävässä oli jo aikoinaan pieni sensaatio. Niin upeaa portaikko ei oltu aikaisemmin nähty tavallisessa asuintalossa. Sen sijaan As Oy Mechelinissä sijainnut Orfeus -lasimaalaus on ollut tähän asti huonommin tunnettu, sillä porraskäytävän sijaan se sijaitsee talon ylimmän kerroksen huoneiston eteishallin katossa.

Tuukkanen syntyi Viipurissa 1891. Hänen isänsä Vilho Tuukkanen oli maalarimestari, jolla oli liike Viipurissa ja Tuukkanen teki jo nuorena poikana isänsä verstaassa maalaustöitä. Käytyään ensin käsityöläiskoulun Tuukkanen opiskeli vuosina 1906-1908 Viipurin piirustuskoulussa, jonka rehtori Rurik Lindqvist suositteli 17-vuotiaalle opiskelijalleen lähtöä Tukholman taideteollisuuskouluun. Erilaisten pienten stipendien varassa Tukkanen opiskelikin sitten Konstfackskolanissa vuosina 1908–1912 ja tutustui siellä erityisesti lasi- ja seccomaalauksen tekniikoihin.

Tukholmasta Tuukkanen palasi vuonna Viipurin piirustuskoulun opettajaksi, jossa luennoi erityisesti sommittelusta sekä tyyli ja väriopista. Samalla dandyn tyylin Tukholmassa omaksunut Tuukkanen esiintyi kaupungissa salonkileijonana ja juhlien järjestäjänä.

Saatuaan Lallukan stipendin Tuukkanen lähti hakemaan vielä lisää oppia Tanskasta Moller-Jensenin taideteollisuuskoulusta ja Münchenin Kunstgewerbeschulessa Wilhelm von Debschitzin luennoilla.

.

.

Matkojen jälkeen Topi Vikstedt houkutteli Tuukkasen Helsinkiin, jossa nämä perustivat Harry Röneholmin kanssa De Tre -nimisen piirustustoimiston (1914-1916). Tuukkasen erikoisalana toimistossa oli koriste- ja mainosmaalaus. Toimiston taitelijailtoihin kerääntyi myös useita arkkitehtejä, jotka olivat tärkeitä kontakteja Tuukkasen tuleville koristemaalauksille taloissa.

Suomen lippu

Keväällä 1918 Bruno Tuukkanen toimi Eero Snellmanin kanssa piirtäjänä Akseli Gallen-Kallelan johtamassa kansalaissodan valkoisen armeijan yleisesikunnan piirustuskonttorissa (sotilaspukukomitean piirustustoimisto), joka piti majaansa Fennia-hotellissa.  Suomi oli saanut oman leijona vaakunansa jo vuonna 1556 Suomen herttuakuntana ja siitä lähtien Suomen perinteiset värit olivat olleet punainen ja keltainen. Topelius oli tosin vuonna 1854 esittänyt Suomen lipun väreiksi sinistä ja valkoista, mutta myös itsenäisen Suomen perustama lippukomitea (Lars Krogius, Eliel Saarinen ja Uuno T. Sirelius) ehdotti heti 8.12.1917 Suomen valtiolipuksi tummanpunaiselle pohjalle asetettua Suomen vaakunan kullankeltaista leijonaa ja valkoisia ruusuja. Eduskunta ei kuitenkaan saanut tehtyä päätöstä aiheesta ja ulkoasianvaliokunta julisti taiteilijoille kilpailun lipun suunnittelusta. Ennen kuin itsenäisen Suomen lipusta ja sen väreistä ehti löytyä yksimielisyyttä, myös kansa ehti jakaantua kahtia ja sisällissodan jälkeen Suomen perinteinen punainen väri sai uuden symboliikan ja menetti täysin suosionsa sodan voittaneen valkoisen puolen edustajissa. Eliel Saarinen ja Akseli Gallen-Kallela tosin suosivat edelleen punakeltaista lippua juuri näiden värien voimakkuuden tähden, mutta Gallen-Kallela esitti myös valkoista ristiä sinisellä pohjalla. Vaakunalipun sijaan päätettiin kuitenkin sitoutua pohjoismaiseen ristilippuperinteeseen. Samalla valkoinen ja sininen risti vei voiton punakeltaisesta lipusta. Toukokuussa 1918 perustuslakivaltiokunta päättikin ehdottaa Suomen lipuksi siniristilippua valkoisella pohjalla, jossa tosin pitäisi näkyä myös Suomen vaakunaan sisältyvät punakeltaiset värit.

Perustuslakivaliokunta toimitti oman neliväriehdotuksensa siniristilipusta, jossa oli punakeltainen kulmaus piirustuskonttoriin valmisteltavaksi. Perustusvaliokunnan sihteeri A. F. Puukko tuli vaatimaan piirustuskonttorilta lopullista luonnosta tuntia ennen valtiokunnan asiasta päättävän kokouksen alkua.  Akseli Gallen-Kallela oli maaseutumatkalla tavoittamattomissa ja lipun piirtäminen ja suunnittelu jäi nyt konttorin taitelijoiden Snellmanin ja Tuukkasen harteille. Niinpä valtavasti kiistelyä ja loputtomia keskusteluja aiheuttaneen lipun lopullinen versio, sommittelu ja värivalinta tehtiin valtavassa kiireessä Eero Snellmanin ja Bruno Tuukkasen toimesta. Nämä sommittelivat nopeasti uudestaan ristin suhteet, määrittivät sen varsinaisen sinisen värin ja poistivat valiokunnan ehdottoman punakeltaisen kulmauksen korvaten sen lipun keskellä olevalla vaakunalla. Kauppalipuksi taitelijat ehdottivat pelkkää siniristilippua ilman vaakunaa. Luultavasti Gallen-Kallelaa miellyttääkseen he tekivät luonnoksen myös tämän ehdottamasta valoristiversiosta. Aika oli vähissä ja itse luonnosten värit eivät ehtineet edes kuivua kun Snellman lähti toimittamaan niitä jo juoksujalkaa säätytalolle valiokunnan kokoukseen. Perustuslakivaliokunnalta kesti vain varttitunnin hyväksyä Snellmanin ja Tuukkasen siniristiversio ja lopullisesti edustakunta vahvisti tämän Suomen viralliseksi lipuksi 28.5.1918. Valtioneuvoston päätöksellä 12.2.1920 lipusta tosin poistettiin vaakunan yläpuolella ollut kruunu.

Korderlinin hautakappeli

Suurempi työ Tuukkaselle avautui Lars Sonckin suunnitteleman Alfred Kordelinin hautakappelin osalta. Tuukkaselta pyydettiin kappeliin lasimaalauksia ja annettiin vielä Korderlinin stipendi asian opiskeluun jälleen Münchenissä, jossa lasimaalaus oli kokenut uuden renessanssin.  Lopulta juuri Müncheniläinen F.X. Zettlerin liike valmisteli Tuukkasen luonnosten perusteella Korderlinin hautakappelin ikkunat.

Ennen paikalleen asettamista ne olivat näytteillä myös Münchenin taideyhdistyksen näyttelyssä. Tuukkanen harkitsi Zettlerin palvelukseen jäämistä, mutta palasi kuitenkin Suomeen ja alkoi elävöittää Suomessa jo lähes unohdettua lasimaalauksen perinnettä.

Kirkkojen koristelu

Erityisen ahkerasti Tuukkanen osallistui useiden Suomalaisten kirkkojen koristeluun tehden niihin lasi- ja seinämaalauksia sekä interiöörisuunnitelmia. Lammin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanha harmaakivikirkko sai Tuukkasen kädenjälkenä uuden keskiakaisen väriloiston kuten myös Loviisan ja Jyväskylän kirkot.

Tuukkasen työlistalla oli myös Kanneljärven, Urjalan, Siilinjärven, Kiikalan, Kosken, Joutsan ja Maarianhaminan kirkot sekä Hackmanin hautakappeli. Myöhemmin Tuukkanen koristeli myös Kotkan seurakuntatalon ja Suomussalon kirkon.

Puu-Käpylä ja Helsingin kirkot

Tuukkanen laati 1920-luvulla perustetun Puu-Käpylän talojen ensimmäisen värisuunnitelman ja maalasi Käpylän kirkon kuoriin seinämaalaukset ”Hyvä paimen” ja ”Soihtua kantava enkeli”. Myös Mikael Agricolan kirkon alttariveistos Jeesuksen hautaaminen on Tuukkasen käsialaa vuodelta 1935. 1930 -luvun taitteeseen näyttää myös sijoittuvan Tuukkasen koristemaalaukset Töölössä. Siinä missä kirkkojen koristelua hallitsi kristilliset teemat taloyhtiöissä ja julkisissa tiloissa Tuukkanen suosi antiikin teemoja, jotka sopivat uusklassiseen tyyliin.

Julkiset tilat

Tuukkasta käytettiin ahkerasti myös tämän vanhassa kotikaupungissa koristelmaan julkisia tiloja. Viipurin Pyöreään Torniin Tuukkanen teki hopea- ja renessanssisalien maalaukset, Viipurin säästöpankkiin secco -maalauksen ja koristeli myös Karjala talon. Helsingistä voidaan mainita anatomianlaitoksen seinämaalaukset, Tieteellisten seurojen talon lasimaalaukset ja henkivakuutusyhtiö Kalevan ikkunat. Seinä- ja lasimaalausten lisäksi Tuukkanen toimi useissa kohteissa väriasiantuntijana.

Eduskuntatalo

Värisuunnittelun ja koristetaiteen osalta Bruno Tuukkasella oli keskeinen vaikutus Eduskuntatalon interiööriin.  Talon arkkitehti J.S. Siren halusi talosta kokonaistaideteoksen ja käytti suunnittelussa apunaan useita kuvataitelijoita. Istuntosalin figuurit tilattiin erikseen Wäinö Aaltoselta, mutta erityisen tiivistä yhteistyötä Siren teki rakennuskuvanveiston osalta Gunnar Finnen kanssa ja vuorostaan koristetaiteen osalta Bruno Tuukkasen kanssa. Mutta siinä missä Finnen lisäksi eduskuntataloa oli työstämässä myös useita muita kuvanveistäjiä, sai Bruno Tuukkanen yksinään edustaa maalaustaidetta.

Tosin varsinaisia erillisiä esittäviä seinä- tai kattomaalauksia ei eduskuntataloon tullut lainkaan lukuun ottamatta Tuukkasen tekemiä ruokasalin seinämaalauksia. Tuukkasen viisi yksiväristä siniharmaata maalausta ruokasalin pihanpuoleisen seinän kaarevissa syvennyksissä ovat eduskunnan ainoat varsinaiset seinämaalaukset. Ne avaavat ruokasalin sisäpihan puolelle sarjan maalauksellisia pastoraalimaisemia, joiden aiheina ovat maanviljelys, karjanhoito, sadonkorjuu, kalastus ja metsästys. Kaikissa kuvissa on keskellä elämänpuu, taustalla vuoristomaisema ja alareunassa vettä. Hakala-Zilliacus on kuvannut niitä Tuukkasen ”rokokoomaalauksiksi” ja nähnyt niiden edustavan samalla ajan muodikasta eksotiikkaa ja toisaalta ruokasaliin sopivaa historiallisuutta, jossa keskitytään juuri elintarvikkeiden tuotantoon. (Hakala-Zilliacus 2002. 242.)

Tuukkanen huolehti myös Eduskunnan palkkikattojen koristemaalauksista ja toimi yleisenä asiantuntijana talon maalaustöiden valvonnassa. Siren käytti Tuukkasta erityisesti apunaan talon värisuunnittelussa. Apunaan Tuukkasella oli vuorostaan kaksi nuorempaa taitelijaa, Onni Ojala ja Olavi Sauvola.

Eduskuntatalon dekoraatio onkin suhteellisen niukkaa, arkkitehtuuria myötäilevää ja uusklassista. Tämä häiritsi erityisesti vanhaa mestaria Akseli Gallen-Kallelaa, joka valitti kuvataiteen vähäisestä asemasta uudessa talossa ja sen pitäytymisessä dekoratiivisissa rajoissa.  Nuoremman polven funktionalistit taas pitivät Sirenin uusklassista taloakin jo vanhanaikaisena ja katsoivat Tuukkasen hyvin laimean dekoraatioon olevan liiallista hyödyn puhtautta turhaan somistelevaa koristeellisuutta. Gallen-Kallela oli sen sijaan loukkaantunut, ettei tämän vanha kalevalainen nationalismi ja kansallisromantiikka enää kelvannut uuteen eduskuntataloon, jossa sisällissodan jälkeen haluttiin itse asiassa välttää liian paatoksellista ja sotaisaa isänmaallisuutta ja jossa tietoisesti jätettiin sekä oikeistoon että vasemmistoon yhdistetyt taitelijat pois talon varsinaisesta kuvittamisesta.

Opettaja ja rehtori

Viipurin piirustuskoulun lisäksi Tuukkanen opetti maalausta ja piirustusta taideteollisessa oppilaitoksessa (nykyään Aalto-yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu) vuosina 1917-1920, 1948–1949 ja 1961–1966 ja toimi sen rehtorina vuosina 1951–1959. Tuukkanen oli myös Ornamon puheenjohtajana 1952–1957. Tuukkanen on haudattu Töölöön Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.

Kirjallisuutta

• Hakala-Zilliacus. Liisa Maria. Suomen eduskuntatalo. Kokonaistaideteos, itsenäisyysmonumentti ja kansallisen sovinnon representaatio. SKS, Helsinki 2002.
• Klinge Matti: Suomen sinivalkoiset värit: Kansallisten ja muidenkin symbolien vaiheista ja merkityksestä. Otava, Helsinki 1999.
• Tirranen Hertta. Suomen taiteilijoita. WSOY, Porvoo 1955.